Puistomatkalla äiti pohti, että meillä asuu omenalapsia. Molemmilla on aina posket punaisina, koska ulkoilemme paljon. Lähes kelistä riippumatta.
Sellaista ilmaa ei ole tainnut ollakaan, ettei perheen alle kaksivuotiasta olisi topattu pihalle nukkumaan. Ja isoveli puistoilee aina aamupäivät. Onkohan yhtään puistoa peruttu meidän osalta sään vuoksi? En ainakaan muista. Usein ulkoilua jatketaan vielä alkuillasta.
Asiaa auttaa tietenkin äidin innostus lastenvaatteisiin; meillä harrastetaan kerrospukeutumista, joten lapset pysyvät aina kuivina ja lämpiminä. Paitsi ne punaposket.
Mutta jokainen kai muistaa lapsuudestaan, miltä tuntuvat, tuoksuvat ja kuulostavat sadepisarat, kipristävä pakkanen, suuret lumihiutaleet tai tuulenpuuskat. Jos ulkoilua harrastettaisiin vain tyynessä poutasäässä, jäisi elämyksiä kokematta ja oppia saamatta.
Tilanne voisi olla toinen, jos meillä olisi rauhalliset lapset, jotka viihtyisivät pitkiä aikoja paikoillaan vaikkapa palapelin kanssa. Sotkematta, huutamatta, juoksematta ja laatikoita tyhjentämättä. Mutta ne lapset asuvat ihan muissa huusholleissa.
… Ja omenalapset, originally uploaded by tumppu.
